Ja niin se matka alkaa...

Täällä ollaan ja nyt jo melkein jännittää. Löysin huoneeni ja kas. Kahden hengen huone joka vastaa kooltaan lähinnä pientä yksiötä. Huonetoveria ei ainakaan vielä ole näkynyt, joten on olemassa mahdollisuus että saan koko tämän valtavan salin itselleni(highly doubtful, but fingers crossed).

Linjalaisten nimilistaa silmäillessäni huomasin että saatan olla linjani ainoa mies. Mikäs sen mukavampaa, vaikka olisi toki ollut hienoa saada kasaan vaikka lauluyhtye tai kvartetti. Toinen asia, joka nimilistasta käy ilmi, on se että meitä on melko laajalta alueelta. Muutama suomalainen, yksi islantilainen, yksi venäläinen, yksi jenkki, ja liuta italialaisia. Italia on muutenkin vahvasti edustettuna Opistolla ja vaikka se kaunis kieli onkin, niin olisi kiva kuulla jotain muutakin. Onneksi naapurissa asuu pari suomalaismimmiä, niin kuulee edes vähän myös äidinkieltään.

Huomisesta päivästä on tulossa pitkä, mutta onneksi ei vielä kovin rankka. Alkavan viikon ohjelmassa on käytännössä kahta asiaa: Laulamista ja tanssimista. Voi siis olla ettei enää viikonloppuna kotona hirveästi tanssijalka vipata tai lauluhommat kiinnosta.

Opiston miinuspuolena on ehdottomasti mainittava pihan pienuus ja suuren kentän puuttuminen. Missä ihmeessä mä nyt treenaan frisbeegolffia? Lähimmälle radallekin on matkaa yli 20km. Saattaa heitot harventua, vaan onneksi talvikin on tulossa niin ei harmita niin paljoa.

Kello alkaa näyttämään sellaisia lukuja, että on syytä suunnitella nukkumista koska aamulla vekkari pärähtää epäinhimillisen aikaisin. Jos huominen koulupäivä ei vie kaikkia mehuja miehestä, niin saatanpa päivitellä ekan päivän tuntoja tänne blogiinkin. Stay tuned...

Blogin taustat

Koska olen aina pitänyt bloggaajia jotenkin narsistisina, ajattelin että ehkä tuohon joukkoon liittymällä pääsen lähemmäksi laulajan mielentilaa ja samalla saan oivan päiväkirjan opiskeluvuodelleni. Olen siis lähdössä kansanopistoon opiskelemaan esittäviä taiteita pääaineenani laulu.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Jotta voi mennä eteenpäin, on katsottava taaksepäin. Tähänastinen elämäni on potkinut minua milloin mihinkin suuntaan ja toisinaan kantanut hartioillaan, mutta aina matkassa on kulkenut musiikki ja laulu. Viimeisen viidentoista vuoden aikana laulun määrä ja merkitys elämässäni on kasvanut ja johtanut jopa työpaikkaan. Kuitenkin on tuntunut siltä, että minä ja musiikki voisimme antaa toisillemme enemmänkin. Harrastajateatterin musikaalituotannon ja karaokevetäjän tehtävien haasteet eivät enää tunnu tarpeeksi suurilta, eikä musikaali/pop-laulujen harjoittelu kehitä laulutaitoani riittävästi eteenpäin.
Niinpä oli aika tehdä asialle jotain. Haku kouluun ja välitön hyväksyminen opiskelijaksi.

Pääsin siis koulutukseen, joka sisältää lauluopintojen lisäksi: tanssia, perinteistä teatteria, improvisaatiota, sävellystä, äänenhuoltoa, tuotanto-opintoja, puhetaito-opintoja, musiikin teoriaa, englannin kielen opintoja and so forth and so on...
Tuon koulun alkuun on enää muutama viikko ja jännitys uhkaa mielenterveyttäni. Entä jos musta ei oo siihen? Entä jos se koulu onkin fyysisesti liian rankkaa? Entä jos opettaja toteaakin ettei musta ikinä tuu laulajaa? Entä jos mun kielitaito ei riitä? Entä jos putoon kärryiltä ekalla viikolla? Entä jos...

Onneks mulla on lähipiirissä loistavia ammattilaisia niin teatterin kuin musiikinkin saralla, joilta voi aina kysyä jos ei ymmärrä jotain tai pyytää vaan vaikka henkistä tukee jos tuntuu et ei pysty...

Mutta koska tästä uhkaa muodostua enemmän novelli kuin blogiteksti, lienee parasta vaan kiteyttää koko roska muutamaan lauseeseen: "Mä oon lähdössä opiskeleen laulua ekaa kertaa elämässäni, ja mua jännittää ja pelottaa ja mä olen haljeta riemusta".